Olipahan pitkä ja täyteen ahdettu, tai ei tää niiiin pitkä kirja ollut mutta henkisesti sitäkin raskaampi, välillä oli pakko lopettaa kuuntelu ihan vaan ettei itsekin ajautuisi samanlaiseen eksistentiaalisen kriiseilyn avuttoman toivottomaan suohon kuin kirjan tunnelma. Ei tää silti kyllästyttänyt missään vaiheessa, innolla aina palasin takaisin, niin innolla siis kuin taattuun melankoliaan voikaan palata. Adjektiivia "elämänmakuinen" käytetään yleensä kuvaamaan keskinkertaisia elokuvia, joissa ei erityisesti oo kehumista mutta joita ei viitsitä haukkuakaan — kuitenkin sanoisin tämän teoksen olevan elämänmakuinen aivan toisessa mielessä, niin läpitunkevasti ettei suomalainen voi olla sitä maistamatta, se tuoksuu ja haisee kuin kahvipöydän lässähtänyt kermakakku, jota kaikki haluaisivat maistaa eikä kukaan kehtaa olla ensimmäinen ja josta kuitenkin tulee paha olo, vaikka söisi vain pienen siivun. Tää teos maistuu kaikilta niiltäkin elämän puolilta joita ei haluaisi maistaa mutta on pakko, tää näyttää miltä tuntuu kun elämää tungetaan väkisin kurkusta alas vaikkei jaksa enää, ja sit kun joku tulee kysymään että "miten menee" niin tekee vaan mieli oksentaa ja huutaa ja kadota ja silti ei kehtaa vaivata sitä toista ja nieleskellessä ne elämänpalat takertuu kurkkuun sanojen kanssa ja nyökyttelet jotain epämääräistä ja silmät kyyneltyy mutta viime hetkellä pelastut koska joku sukulainen tokaisee jotain yhdentekevää säästä ja kotiin päästyäsi vannot ettet ikinä enää mene moisiin kekkereihin ja silti menet ja sitten kun joskus tulevaisuudessa leipurin edesmentyä kahvipöydässä ei tarjotakaan elämää niin sitä kuitenkin jää kaipaamaan koska mieluummin sitä viime hätäänsä syö vaikka paskaa kuin kieltäytyy syömästä.

että sellasta. ei tätä voi selittää, lue itte ja kokeile.

Plussaa kaikista luonnontieteellisistä faktoista!

ja Annukka <3