Tommi Kinnusen Kaarna (2024) oli taattua Kinnusta, niin aiheensa kuin erinomaisuutensakin puolesta. 

Kaarna kertoo yhden perheen sodan runtelemasta elämästä. Laina tekee kuolemaa sairaalassa, mutta on ollut jo pitkään kuin poissa. Lainan kuoleman lähestyessä, hänen lapsensa kerääntyvät yhteen. Pohjoiseen asumaan jäänyt Martti haluaisi puhua etelästä tulleiden siskojensa kanssa menneestä, muistella lapsuutta ja saada selvyyden asioiden. Mutta siskot eivät halua synkkää lapsuutta muistella. Äitiään he eivät juuri sure, eivät kuten Martti. 

Usein kirjoitetaan miehistä ja miesten sodasta, mutta Kinnunen avaa kirjassaan naisten sotaa ja naisten sodassa pirstaloituneita mieliä. Laina koki sodan, sen kauheudet, ja vaikeni siitä. Kinnunen lähestyy aihetta hienosti yhden perheen kokemusten, vaietun menneen, salaisuuksien ja ylisukupolvisten traumojen kautta. Kaikkea ei tarvitse kertoa, lukija saa kyllä kiinni. 

Ostin Kinnusen kirjan omakseni aika lailla heti julkaisun jälkeen ja aika nopeasti sen luinkin. Mietin kyllä etukäteen, että vieläkö Kinnunen onnistuu kirjoittamaan sodasta ja menneestä kiinnostavasti, vai joko kyllästyttää, mutta kyllä hän vain onnistuu. Ilahduin erityisesti kirjan pituudesta, sillä vain parisataa pitkä kirja on hieno tiivis taidonnäyte. Kinnunen pystyy muutamalla lauseellakin maalaamaan isoja kuvia, tunteita ja hetkiä. Lainan traumakäyttäytyminen kuvataan uskottavasti, mutta sitä jäin miettimään, että oliko sama seuraavan sukupolven kohdalla?

Pidin kirjasta todella. Se on rankka, mutta todella hyvä.